maanantai 6. kesäkuuta 2016

Sulkeutunut mieli - ei enää niin sulkeutunut

        "Uskoa unelmiin, toivoa ihmeitä"




Et saavuta mitään, jos et toivo mitään. Niin se vain on. 




"Teidän välillenne alkaa syntyä vuoropuhelu, ilman sitä, ratsastus ei suju."


Nyt sitä tajuaa. Nyt tajuaa sen, mikä minussa on muuttunut. Kun se muuttui minussa, myös hevosen kanssa kommunikointi helpottui huomattavasti. 




Olen alkanut toivoa. Toivoa hurjan paljon.

Olen alkanut uskoa itseeni.

Olen alkanut luottamaan siihen, että vielä joku päivä onnistun.

Olen alkanut miettiä. Miettiä sitä, miten saada Liina avautumaan minulle.

Olen alkanut jutella. Jutella Liinalle, koska se rauhoittaa ainakin minua. 

Olen alkanut opettelemaan sitä, että voin olla rento.


Olen tajunnut, että Liina on enemmänkin kuin lempihevoseni, se on paras ystäväni.





Liinasta on tullut minulle erityisen tärkeä. Se on paras ystäväni. Sille voin kertoa salaisuuteni ja murheeni ilman huolta, että se paljastaisi ne. En voi kertoa niitä kaikille hevosille. Jotkut ajattelevat, että: "Ihan sama mille eläimelle kertoo, ei ne kerro muille" Mutta minusta tuntuu, että se ei mene niin. Liinan voi luottaa. 

Kun puhun Liinalle, se joko katsoo minua sivusilmällä ja on hiljaa paikallaan, tai mutustaa heiniään. Silloin kun se syö tai keskittyy johonkin muuhun, jotkut ajattelisivat että ei se kuuntele. Mutta kyllä se kuuntelee. Ainakin Liina on sellainen hevonen, joka kuuntelee koko ajan. Sen tuntee. 






Minkä takia meillä menee hyvin? Tai mitä yleensä otsikko kertoo? 


Parin viikon takaisen ratsastustunnin jälkeen se tapahtui. Olimme laukanneet pitkästä aikaa, jonka jälkeen hoidin Liinaa. Harjasin sitä, kaikessa rauhassa, pitkin rauhallisin vedoin. Liina seisoi paikallaan karsinassaan eikä hievahtanutkaan. Sillä oli silmät kiinni. Ja sitten aivan yhtäkkiä Liina kääntyi rauhallisesti ja laski päänsä syliini. Puhkesin melkein itkuun, niin ihana olo siitä tuli. 

Liinasta on käytetty nimitystä "sulkeutunut mieli", koska esim. harjatessa se ei tule kylkeen kiehnäämään vaan syö tai tuijottaa eteensä.



Mutta nyt Liina tuli syliin. Melkein itkettää kun muistelee kuinka ihanaa se oli. 

Ratsastuksessa on tapahtunut myös huimia muutoksia. Saan myödättyä tarpeeksi kädellä ja rentoutettua ranteen, joten Liina kulkee rauhassa ja kaula kaarella. 

Vielä vuosi sitten minulla oli ongelmana kiskoa taakse päin. Koko keho oli jännittynyt ja nojasin eteenpäin. Pohkeet heiluivat. Monta kertaa itkin sitä, etten saanut hidastettua Liinaa. Silti Liina oli lempihevoseni enkä pelännyt.






       Nyt kaikki on toisin kuin silloin.
                   Elämä hymyilee.

7 kommenttia:

  1. Aivan ihana postaus! Sanattomaksi vetää...

    VastaaPoista
  2. Paljon kiitoksia ihanasta kommentista!♡ Tällaisen palautteen ansiosta jaksan kirjoittaa tämmöisiä "sanattomaksi vetäviä" postauksia ;)

    VastaaPoista
  3. Ihana postaus! Siis mahtava, aika harva kirjoittaa näin!

    VastaaPoista
  4. Aivan supermahtava teksti, wau! Harva omistaa tuollaisia kirjoitus taitoja♥

    VastaaPoista
  5. Kiva että sun ratsastus luistaa ja on hyvä olla nii kotona, tallilla kuin ratsastettaessa❤

    VastaaPoista

Kiitos jokaiselle kommentoijalle jo etukäteen, kivat ja asialliset kommentit piristävät aina päivää! Muista kuitenkin käytöstavat myös täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Asiattomat kommentit poistan.