Ikävä teitä!

Luin juuri kaikki reilut viisikymmentä postausta läpi jotka olen tänne joskus kirjoittanut, meinasi tulla tippa linssiin niinkuin sanonta kuuluu. Olen niin onnellinen, että silloin joskus aikoinaan aloitin tänne kirjoittamaan ja nyt voin lukea vanhoja postauksia ajatellen punaista tammaa ja sitä kuinka paljon ollaan kehitytty. Sitä, että tänään mentiin jo ilman satulaa avotaivutusta ongelmitta. Sitä, että laukka pyörii hyvin eteenpäin ja olen saanut roppakaupalla lisää rohkeutta. Niitä kaikkia maastoreissuja, ravitreenejä kentällä ystävän kanssa. Hymynkare täydellisen laukannoston jälkeen, sellainen hymy, joka hyppää huulille, juoksee korviin asti räiskäyttäen silmät säkenöimään ilosta. Suupielet ovat jo niin korvissa, että vatsanpohjasta syöksähtävälle naurulle ei voi mitään. Eikä sille tarvitsekaan voida. Onnentunne on vallaton.  // kyseinen pätkä kirjoitettu 14.9.2017

En tosiaan olekaan tänne pitkään aikaan mitään kirjoitellut. Liekö syynä sitten kiire vai motivaationpuute, ehkä kummatkin. Kesäloma oli tekemistä täynnä enkä halunnut ottaa stressiä blogista, vaikka tiuhaan tahtiin tallilla kävinkin ja kuvamateriaaliakin kertyi.

Liinalle kuuluu hyvää. Ollaan edetty hyvin oikeastaan kaikessa, tämän kesän ja syksyn juttu on ollut kouluttaa laukka sujuvaksi. Tän hevosen kanssa on parasta harjoitella, oppia uutta. Liina on niin mahdottoman monipuolinen, ratsuna, maassa ja reen edessä. Tällä viikolla olisi tosiaan tarkoitus kaivaa taas ajovaljaat esiin kesälomilta ja hypätä reen kyytiin! Ihan mahtavaa, viime vuonna ajettiin reellä ehkä vain pari kertaa. Mutta nyt lunta riittää, toivottavasti pitkäänkin!

Kuva toissavuodelta!

Sitten surullisempiin uutisiin. Meidän rakkaat enkeliponit, Voutilan Buster ja Zaha Du Sanhjuan katselevat nyt maailmaa pilven päältä. Välillä pitää osata myös päästää irti. Kummatkin elivät pitkän ja onnellisen elämän, risteytysponi Santtu 28-vuotiaaksi ja Buster- shettis 26-vuotiaaksi. Mutta vaikka kummatkin ponit elivät onnellisina ja hyvissä oloissa, saivat liikuntaa ja elää rentoa ponin elämää, kylminä sadepäivinä oli vaikeaa katsoa ponien käppäilevän viluissaan talliin. Ja eihän kaikki näy ulospäin, hyvinkin tuon ikäisellä hevosella voi olla muitakin vaivoja. Kuitenkin 26.10, kun astelin jo hiukan kulahtaneen laitumen laitamille, löysin sieltä neljä hevosta ja kaivurin pihasta. Kohta tallin omistaja tulee halaamaan minua ja purskahdamme molemmat itkuun. Pieni käppäilylenkki metsässä Liinalla paransii päivää, vaikka ajatukset harhailivatkin kaikessa mitä olen näiltä poneilta oppinut. Ilman näitä en olisi luultavasti edes aloittanut tätä harrastusta.

Hyvää joulunodotusta kaikille, tämä postaus saa nyt riittää! Olen kuitenkin hengissä, ja toivon nyt saavani tähän blogiiniin jotain eloa. Olisi myös ihanaa saada uusi ulkoasu, joten jos täältä löytyy innokkaita tekijöitä saa ilmiantaa itsensä!